Kun ottaa ohjat

Olen ollut onnekas. Olen saanut lapsesta saakka kokeilla monenlaisia harrastuksia, joista melkein jokainen on kulkenut mukana aikuiselämääni saakka, jollei jokavuotisina juttuina, niin ainakin silloin tällöin verestettävinä taitoina. Yksi tällainen harrastus on ollut
ratsastus.

Monet muistavat varmaan Ihhahhaa –laulun lapsuudesta. Minä lauloin kyseistä laulua matkalla rantasaunalle istuessani isän olkapäillä ja pitäessäni häntä korvista kiinni. Linnanmäellä halusin välttämättä siihen sellaiseen hepparataan, vaikken ilman vanhempaa siihen päässytkään.

Ensimmäinen kosketus oikeaan hevoseen oli noin 5-vuotiaana. Olin äitini kanssa Meilahden villoilla järjestetyssä tapahtumassa, johon osallistui myös poliisihevosia. Muistan vieläkin näyn valtavasta tummasta hevoshahmosta, jossa oli jotain maagista. Se teki vaikutuksen. Silloin minut nostettiin hetkeksi selkään istumaan ja olin haltioissani.

Vuodet vierivät ja muutaman kerran pääsin tuttavien kautta talutusratsatukseen. Siitä kipinä vain yltyi ja ala-asteella lopulta sain luvan mennä ratsastuksen alkeiskursseille. Vuoden ajan ratsastin kerran viikossa ja putosin välillä selästä, mutten onneksi loukkaantunut.

Sitten eräänä kertana kävi toisin. Kilteistä kiltein hevonen pelästyi yllättäen, minä menetin täysin tasapainoni ja putosin. Sillä kertaa en enää selvinnytkään pelkällä säikähdyksellä, vaan jouduin sairaalaan sillä käteni kyynärpää murtui pahasti. Vaadittiin kaksi leikkausta ja sen myötä kaksi puolentoista kuukauden kipsijaksoa, sekä kuntoutusjaksot päälle ennen kuin käsi oli taas kunnossa. 12-vuotiaana ja myöhemmin 14-vuotiaana tuollaiset ovat pitkiä aikoja. Tai noh olisihan se sitä näin aikuisenakin, mutta nyt sitä ehkä käsittelee ajan kulkua kärsivällisemmin.

Ratsastus kuitenkin jatkui tämän jälkeen. Rakkaus hevosiin on ollut jotenkin niin vahva, että halusin voittaa pelkoni ja niin pakottauduin hevosen selkään uudestaan. Kävin vielä parilla ratsastusleirillä innoissani kunnes yläasteiässä toinen rakas harrastukseni tanssi vei mennessään. Ajattelin, että mitä jos loukkaantuisin siten, etten voisi enää tanssia. Se olisi kamalaa. Eli pelkoa ei niin vaan siis voitettukaan.

Jännästi sitä ihminen ei vaan pääse täysin niistä syvimmistä kiinnostuksistaan. 25-vuotiaana halu palata satulaan alkoi taas olla niin kova, ettei sitä voinut sivuuttaa. Mutta vuosien tauko oli jollain tapaa saanut putoamispelon kasvamaan ja kynnys satulaan menemiselle oli valtava. Menin kuitenkin, mutta jännitti niin, ettei edellisenä yönä tullut unta. Hevonen oli onneksi rauhallinen ja kun päästiin laukkaamaan oli tunne mieletön. Ratsastaessa asiat voivat mennä ihan pieleen, mutta kun kaikki menee nappiin se on jotain maagista, suurta vapautta, onnistumisen tunnetta ja käsittämätöntä yhteenkuuluvuutta hevosen kanssa. Sitä tuntee vähän kuin lentäisi.

Tästä kului kuitenkin vielä vuosia ennen kuin jatkoin ratsastamista säännöllisemmin. Olen nyt 36 ja ratsastanut noin kolme vuotta. Pelon työstäminen jatkuu yhä ja sitä ehkä vaikeuttaa iän mukana kasvava itsesuojeluvaisto. Olen kuitenkin saanut sitä järkeistettyä niin, että  pelko on muuttunut enemmän jännitykseksi. Onneksi näin,  sillä pelokkaana hevosten kanssa ei pärjää, niille täytyy pystyä osoittamaan kuka määrää. Edelleen siis mietin putoamista, mutta paketti on sen verran kasassa, että nautin hurjasti enemmän kuin jännitän. Niin, ja kuten lapsena, edelleen haaveilen siitä, että jonain päivänä minulla on oma hevonen.

Kiitokset ratsastuksenopettajalleni Virvalle sekä ystävälleni Lauralle ja nelijalkaiselle Kallelle J

Photos by Kalle Viira, Don & Branco