Yleensä avaudun somessa jos on sattunut joitain hassuja kommelluksia, elämä koettelee tai intoudun pauhaamaan jostain huomaamastani epäkohdasta. Niin myös nyt. Kaikki alkoi siitä, että äitini joutui jatkamaan poikani vaipanvaihtoa, jotta itse ehtisin lääkärin tapaamiseen ajoissa. Aloitin vaipanvaihdon, jonka seurauksena osa ruskeasta tuotoksesta läjähti Stockmannin lastenhoitoWC:n lattialle. No eipä siinä mitään. Shit happens. Sotku siivottiin ja äitini otti ohjat käsiinsä. Kävin lääkärissä ja sen jälkeen viipotin vauhdilla apteekkiin ja hakemaan taas pojan äitini hoivista. Tavatessamme ihmettelin äidille minne kuralätäkköön olin pompannut kun pitkän takkini helmat olivat aivan kurassa. Sanoessani nämä sanat, alitajuntani muistutti lääkärikeskuksen kassalla minua seuranneesta vienosta ulosteen hajusta…Kas eihän takissa ollutkaan sitä normaalia kuraa vaan ilmeisesti poikani aiempaa tuotosta ei ollut lentänyt ainoastaan WC:n lattialle vaan myös takkini helmoihin. Tarkempi tutkinta osoitti, että ”sitä ittensä” löytyi myös takkini sisäliepeestä, josta se oli hieroutunut myös hentoisina täplinä housuihini. Eli ei muuta kuin takaisin tavarataloon ja takinliepeet ym. käsisuihkun alle huuhteluun.
Tästä matka jatkuikin vielä sukkaostoksille toiseen liikkeeseen kunnes rakas poikani totesi, että hänelle riittää kaupunkiasiointi ja nälkäkin on hirmuinen. Nyt tarvittiin siis tuttia apuun. Mutta tutti ja tuttiremmi olivat tipotiessään. Muistin kuitenkin varatutin. Tuttia kaivaessani ja toisella kädellä maksaessani tunsin muiden kassalle jonottavien ärsyyntyneet katseet kun lapseni päästeli ilmoille riitasointuista aariaa oopperasta ”maailma on kamalin paikka, jossa lapsia kohdellaan kaltoin”. Pääsimme pois jonosta ja varatutti löytyi. Lapseni hiljenee. Tajuan kuitenkin, ettei tutti tule pysymään kotimatkaa suussa ilman tuttiremmiä. Jos taas ei ole tuttia ja maitopullo on tyhjä, tulee kotimatkasta hikeä ja kyyneleitä. Päätän palata Stockalle ja hakea lastentarvikekaupasta uuden tuttiremmin ja käydä tekemässä lisää maitoa pojalle.
Joudumme käyttämään hissiä, sillä liukuportaisiin ei saisi rattailla mennä. Hissin edustalla parveilee blackfriday-pistoksen saaneita kansalaisia. Emme mahdu ensimmäiseen hissiin, emmekä toiseen. Kolmanteen emme edes ehdi yrittää koska kyseinen hissi on vastakkaisessa laidassa kuin se, jonne juuri äsken yritin kiirehtiä rattaiden kanssa. Huokaan. Seuraavan hissin sentään bongaan ajoissa ja hetken hissiä kanssamme odottaa vain vanhempi rouva keski-ikäisen tyttärensä kanssa. Hissi saapuu ja koronamaskit tiukasti päällä he menevät sisään jotenkin viivytellen. Minullakin on maski. Juuri kun olen ajamassa kärryillä samaan hissii tytär kuitenkin ilmoittaa, ettei meidän ole sopivaa tulla heidän kanssaan samaan hissiin koska on korona. ”Asia selvä”, vastaan ja tilaan hissin jo ties kuinka monetta kertaa. Sisälläni kiehuu. Samalla poikani tutti ei enää hillitse nälkää ja syötän vähäisiä maidonjämiä toinen käsi tuttipullossa ja toinen rattaana sialla valmiina syöksymään hissiin. Hissi tulee, mutta nyt hissinhimoisia ihmisiä on taas kertynyt enemmän. Ovet aukeavat ja mitä! Kukaan ei taaskaan päästä meitä hissiin. Poikani huutaa ja tunteeni alkavat nyt todella kuumeta painekattilan lailla. Sitten se tapahtuu. Id, ego, superego, mitä näitä nyt on, kaikki menevät epäsynkkaan ja pam. Suustani sinkoaa kohtuullisella volyymilla voimasana!!! Ei, se ei ala V:llä, mutta voimaa siinä on ja taivaan valtoja apuun pyytelevää mahtipontisuutta. Tunnen ihmisten katseet ja pienen hätkähdyksen. Tällaista ei yleensä Stockmannilla kuulla. Eikä se ole lainkaan minun tapaistani. Olenhan luonteeltani sovitteleva ja iloisenkohtelias henkilö. Seuraavaan hissiin pääsen, en tosin vieläkään ensimmäisenä, mutta kuitenkin. Persoonallisuuteni eri tasot ovat taas järjestyksessä ja saavat minut hämilleen tulistumisestani. Kanssamatkustajani tuijottaa ja katson velvollisuudekseni lievittää tilannetta ja pohtia ääneen, miten vaikeaa on päästä lastenrattailla hissiin. Ihmetyksekseni en saa sympatiaa, koska koronan takia pitää välttää tungosta…Onneksi hillitsen itseni. Hiljaa itsekseni pohdin, miksi liikuntakykyiset koronaa pelkäävät ihmiset sitten ylipäätään tunkevat hissiin kun liukuportaatkin on keksitty.
Lopulta saan asiani hoidettua, pojalle maidon ja kotimatka sujuu mukavissa tunnelmissa. Olen juuri astumassa sisään rappukäytävän lasiovista kun näen yläkerran naapuri lampsivan alas portaita ja tämän jälkeen häviävän hissitasanteelle. Hän on auttanut minua kantamalla rattaat hissitasanteelle niin monen monta kertaa, mutta nyt hän katoaa. Ei, ei sittenkään. Samassa naapurin kaveri, tuo boheemitaiteilijan oloinen avainketjua roikuttava huivipäinen rikkinäisiä housuja laahaava korvakorullinen maiharijalka pilkistää taas esiin ja laittaa kättä ”lippaan”. ”Tässä sitä taas ollaan. Saanko auttaa teidät portaita ylös?” ”Tilasin teille muuten hissinkin valmiiksi.” Kiitän tuhannesti. Hyvä etten suutele maata maihareiden alla. Sisimmässäni olen sanaton siitä miten upeasti jotkut ihmiset huomioivat ja ovat pyyteettömän avuliaita ja toiset taas…noh meitä on niin moneksi.
Niin ja se kadonnut tutti ja tuttiremme. Kun päästiin kotiin, niin nehän sitten löytyivät poikani toppapuvun sisältä selkäpuolelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti